45-vuotias autokoulunopettaja Reijo Kallio levytti vuonna 1979 kevyesti latinovaikutteisella kompilla kulkevan itsesääli-iskelmän, josta tuli valtava hitti, suomalaisen ranteet auki -meiningin ikoninen ilmentymä ja varmaankin käytännössä ainoa syy sille, että sen mukaan nimettyä albumia on myyty viimeisimmän tiedon mukaan 86 000 kappaletta. Kallio toisti tempun seuraavana vuonna: Viikonloppuisästä tuli lähes yhtä iso menestys, kuten saman nimisestä pitkäsoitostakin. Herran levytysura oli alkanut jo 50-luvun lopulla ja jatkui melko pitkään näiden supersuosikkien jälkeenkin, mutta näistä kahdesta kappaleesta hänet muistetaan. Ja ne kyllä muistetaankin - niihin tuntuu tiivistyvän niin paljon lähes parodista suomalaista masentavuutta, että näinä aikoinakin niissä on suoranaista meemipotentiaalia. Sitä paitsi kumpikin biisi on mahdollista tiivistää yhteen, koko loskaisuuden tiivistävään avainsäkeeseen: Viikonloppuisässä se olisi en ole katkera, mutta kuitenkin, Yksinäisessä tietysti tuo upea hautas löysin, ja kukkaset nauraneet ei.
Katkeruus, itsesääli ja itseruoskinta ovat Yksinäisenkin keskeiset teemat. Ihana sekoitus: kappale kertoo miehestä, joka on heppoisista syistä jättänyt kumppaninsa ja lähtenyt viettämään hulivilielämää maailmalle. Kun sä pyysit mua luoksesi taas palaamaan / en sydämen ääntä kuunnellut, nauroin mä vaan, laulaa Kallio jotensakin jäyhän tunteikkaasti. En mä rakkautta tielläni löytänyt en / kun lähteissäin luotasi hylkäsin sen, hän toteaa. Ei sitten ollutkaan parempi maailmalla, ja kun kertoja tämän lopulta tajuaa ja päättää palata kotiin - no, sitten ne kukkaset ja se hauta. Ja loputon yksinäisyys.
Olen lukenut viime aikoina L.M. Montgomeryn Anna-kirjoja, ja ehkä siksi Yksinäinen tuo ensiksi mieleen hyvin nuoren Annan kirjoittamat melodramaattiset novellit, joissa sankarittaret kuolevat, kun sankarit eivät ymmärrä. 70-luvun lopussa tämä on ollut jo hyvin anakronistinen kappale, ja siinä voi olla sen menestyksen salaisuus. Siinä on jotain totaalista ja pysäyttävää. Jätetyn miehen itsesääliin on vaikeampi suhtautua kriittisesti, kun näyttämölle tuodaan kuoleman kaltainen dramaattinen tehokeino. Ajattomaksi melodraamaksi biisi on silti auttamatta liian vaisu. Se tuntuu viivapiirrokselta ajattomasta melodraamasta. On suunnilleen tiedetty, mitä on haluttu tehdä, mutta ei olla oikein osattu. Mutta juuri tämä kämäisyys on kappaleen viehätysvoiman salaisuus.
Maallisempi, banaalimpi ja konkreettisemmin muuttuvaan yhteiskuntaan ja perhe-elämään kytkeytyvä Viikonloppuisä on juuri näistä syistä vähemmän vaikuttava.
Mitä tulee Yksinäinen-albumiin, muut sen kappaleet ovat perusnyyhkyilystä varovaisen toiveikkaaseen ulottuvaa neutraalia puolimodernia iskelmää - välillä suht traditionaalista, välillä Finnhits-tyyppisempää, jossain kuuluu taas se sama outo latinoviritys kuin nimibiisissä. Ikivihreänä coverina Kallio vetää vaisun tulkinnan Hopeisesta kuusta. No justiinsa juu -biisi yrittää olla kepeämpää Kalliota, mutta kuulostaa ihan yhtä jähmeältä ja puisevalta kuin kaikki muukin levyllä. Äijä on hyvin lähellä käypää esimerkkitapausta kuuluisasta puhelinluettelon laulamisesta, hän ei onnistu välittämään minkäänlaista tunteiden variaatiota. Sovitukset ovat baaribändi-tyyppisesti päteviä.
Palataan siis nimibiisiin, joka on tässä se ainoa tarkemman käsittelyn arvoinen esitys. 70-80 -lukujen taitteissa oli jonkinlainen "kuolemaiskelmän" buumi, joka käsittääkseni lähti juuri Yksinäisestä. Pian sen jälkeen tuli vaikkapa niin ikään valtavat albumimyynnit generoinut Matin ja Tepon Et voi tulla rajan taa, miksei myös Mikko Alatalon Ihmisen ikävä toisen luo (ystäväni Saloranta luuli aikoinaan en ole katkera mutta kuitenkin -riviä Alatalon hengentuotteeksi, mikä on ihan ymmärrettävää). Vexi Salmi teki Ahti Lampi -nimiselle hahmolle Kallio-parodian Elämän valttikortit, ja Eput parodioivat sitten tätä kaikkea Murheellisten laulujen maalla.
Geneerinen selitys tälle skenelle viittaisi rakennemuutoksen myöhäisiin kouristuksiin, ehkä jonkinlaiseen trauman käsittelyyn viipeellä, mikä on tietysti psykologisesti uskottavaa. Perhe-elämän muutoksista olikin jo puhetta, avioero alkoi olla ensimmäistä kertaa jotenkin semi-tyypillinen ratkaisu, ja Viikonloppuisä heijasteleekin toki juuri tätä, mutta Yksinäisessä ei ole vastaavaa arkielämän konkretiaa, se on oikeastaan vain näköalattomampi versio jostakin Rautavaara-klassikoista tyyliin Ruusuja lurjukselta ja Kulkuriveljeni Jan. Kulkemaan lähteminen näyttäytyy ainakin jälkimmäisessä, samoin kuin Yksinäisessä, kohtalokkaana virheenä, mutta Kulkuriveljeni Janissakin sovitus on kotitölliin lopulta palattaessa löydettävissä, kun taas Yksinäisessä ei ole mitään sovitusta. Sen lopussa ei tapahdu mitään hyvää, eikä mikään oikeuta tai perustele tehtyjä vääriä valintoja. Teksti on jyrkän moralistinen ja tuomitsee kertojansa täysin ja laittaa hänet juomaan kärsimyksen maljan viimeiseen pisaraan.
Ehkä tällaisia on turha käsitellä muuten kuin ilmentyminä siitä yleisinhimillisestä, mutta laskuhumalaiselle suomalaiselle erityisen tyypillisestä impulssista yrittää itsesäälin ja fiktiiviseen tarinaan projisoidun empatian kautta käsitellä omia vääriä valintoja ja saada lohtua siitä, että kyse oli kai jonkinlaisesta kohtalosta.
49/100
Reijo Kallio vetää Yksinäisen jossain tv-ohjelmassa, meinaa alussa kompastua mikin johtoon ja kampauskin on hieno.
Albumi Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti