Jotain oleellista Jipun artistipersoonasta tuntuu kiteytyvän tämän, hänen toisen albuminsa nimeen. Kielirekisterin näkökulmasta olisi luontevaa kysyä joko "Kuka teki musta tän naisen?" tai "Kuka teki minusta tämän naisen?", mutta Meri-Tuuli Elorinne on tietysti mennyt jääräpäisen johdonmukaisesti puhe- ja kirjakielisen ilmauksen kömpelöllä risteytyksellä. Juu, häntä ei todellakaan kiinnosta se, miten asiat konventionaalisesti katsoen pitäisi tehdä. Tämähän on toki hyvä lähtökohta luovan työn tekemiselle, mutta ei mikään tae lopputuloksen laadusta, mistä siitäkin Jipun musiikki toimii hyvänä esimerkkinä.
Pari pintapuolisesti osuvaa verrokkia Jipulle voisi löytyä Chisusta ja Yonasta - siinä kolme viimeisen vuosikymmenen näkyvää naisartistia, joita yhdistää hieman hassun lempi/taiteilijanimen ohella juuri tällainen "perinteisesti hyvien" tekemisen tapojen sivuuttaminen. Yksikään heistä ei sovi sen enempää säntillisen iskelmälaulajan kuin "vakavan" laulaja-lauluntekijän muottiin. Sen sijaan he ovat ainakin teksteillään, Yonan ja Jipun tapauksessa myös julkisella persoonallaan, asettuneet empimättä kaikenlaisten ryppyotsaisten kaanonmiesten pilkan kohteiksi ja liikkuneet jossain siellä kiusallisen, naurettavan ja viiltävän välisellä harmaalla alueella, jolla käydään aika suuri osa populaarimusiikin merkittävistä arvotustaisteluista. Mutta kun näitä kolmea vertailee, huomaa myös, miten eri tavoin suhteellisen samalla reviirillä voi operoida. Chisu, joka tuntuu määrätietoiselta taiteilijalta ja yleensäkin ihmiseltä, joka tietää tarkkaan, mitä haluaa tehdä ja miten, on tässä mielessä Jipun vastakohta. Jipulla on itseilmaisun palo ja miellyttävä lauluääni ja mainittua uskallusta, mutta paljon muuta hänellä ei sitten olekaan, taiteellista arvostelukykyä varsinkaan. Yona taas on osannut yleensä pukea ja puetuttaa usvaisimmatkin lyyriset käänteensä niin ylevään musiikilliseen ilmaisuun, että niiden hyväksyminen on ollut paljon helpompaa. Jipun tekstien musiikillinen ilmiasu taas on keskinkertaista puoli-iskelmällistä pop-paatosta ja huonoimmillaan aivan sietämätöntä. Ja ne tekstit ovat sietämättömiä lähes koko ajan.
Viime vuosikymmenen loppupuolella Jipusta tuli silti muutamaksi vuodeksi ja levyksi hämmästyttävän suosittu. Tuo suosio oli vieläpä melko spontaanisti syntynyttä, sillä Salaisuuksia, joita yksinäiset huutaa unissaan -debyytti (siinäpä taas otsikko, jota ei voi ainakaan syyttää yleisön harhauttamisesta) nousi isohkoksi listamenestykseksi ilman kummempaa mediahuomiota tai markkinointia (jos kohta parin pienen radiohitin avustuksella). Ihmiset kuulivat Jipun biisejä, ja ilmeisesti ne vetosivat heihin.
Kuka teki minusta tän naisen? menikin sitten suoraan listaykköseksi ja pysyi albumilistalla 20 viikkoa. Sen jälkeen Samuli Edelmanin kanssa tehty yhteislevy Pimeä onni oli yhtä iso menestys, mutta sitten Jipun suosio alkoi hiipua, eikä hän ole tainnut aikoihin jaksaa tehdäkään juuri muuta kuin random-joululevyn.
Kun tätä musiikkia nyt kuuntelee, tuntuu sen hetkellinen suosio tavallaan mysteeriltä, ja tavallaan taas ei. Ehkä tämä edustaa jonkinlaista naistenlehtien ihmissuhdekriisimaailman niljaista alavatsaa, sellaista ruumiillisempaa ja realistisempaa versiota niistä puhetavoista, joilla rakastumisista ja eroista ja masennuksista ja pohjakosketuksista lööpeissä ja helpoissa aikakauslehtiotsikoissa puhutaan. Jipun kertojat syövät kynsiä uimahallin kahvilassa, haluavat panna tarjoilijaa vessassa kun "lanteet uivat hiessä" tai kysyvät, että "pussaisitko mua vaik oisin vatsataudissa?" On varmaan niin, että tällaisten tuntemusten, ajatusten, kysymysten ja skenaarioiden esittäminen tuntuu itsessään sen verran "elämänmakuiselta" ja kiiltokuvista poikkeavalta, että se riittää tekemään niistä kohdeyleisölleen vetovoimaisia. Silloin se kysymys, onko Jipun taide oikeastaan muuta kuin kaiken mahdollisen oksentamista kankaalle jäsentymättömänä, muuttuu epäolennaiseksi. Siis toisin sanoen: ei puhuta enää hyvästä eikä huonosta.
Merkitystä silläkin tietysti on, että pintapuolisesti nämä koskettimien, akustisten kitaroiden ja balladitempojen dominoimat biisit kuulostavat "siltä miltä pitääkin", siis tunteellisilta poplauluilta. Mikään ei ole niin ilmeisellä tavalla väärin, että se karkottaisi radiomusiikin ystävän heti luotaan. Ei kappaleissa kyllä mitään oivalluksia ole, ja itse asiassa niissä on ihan yllättävän vähän edes kunnon kertosäkeitä tai muutakaan tarttumapintaa. Semmoinen säveltäjän perusvaisto on aika lailla kateissa, vaikka suunnilleen osataankin mallintaa sellainen musiikillinen muotokieli, jota ollaan haettu. Enimmäkseen vain junnataan eteenpäin, ja dynamiikkaa yritetään saada sillä, että Jippu huutaa lujempaa biisin loppua kohti.
Kuka teki minusta tän naisen? ei menestyksestään huolimatta sisälläkään varsinaisia hittejä. Levyn suosituin biisi oli ja on hieman ironisesti tuoreeltaan tehty versio Kotiteollisuuden Tuonelan koivut -paatosballadista. Vaikka alkuperäinen kappale herättääkin vähän ristiriitaisia tunteita mm. lukemattoman kuulemani karaoketulkinnan myötä, keskellä Jipun levyä tämän sävellyksen kuuleminen kirkastaa kyllä aika hyvin sen, että Tuonelan koivut sentään on biisi - ilmeinen, kaikista kliseisistä paatoksen naruista vetävä, mutta tietylle lauluntekijän ammattitaidolle perustuva ja omassa viitekehyksessään ilman muuta onnistunut.
Jippu-kuva ei tietenkään olisi täydellinen, ellei hän tekisi kaikkensa tuhotakseen biisin tehon siitäkin huolimatta, ettei hän ole tehnyt sille mitään rakenteellisesti radikaalia. Hänen versionsa taustalle vain on isketty helvetin kämäisesti köpsöttelevä rumpukonetausta, jonka päälle soitetaan kammottavaa kitaranvingutusta. Kaiken kruunaavat surrealistisen hirveät taustalaulut - hieman samankaltaisia kuulee muuallakin levyllä. Lopputulos vaikuttaa lähes avantgardelta.
Jippu taitaa lopulta olla omituisimpia listaykköseksi tylsällä 2000-luvulla päätyneitä artisteja. Tällä levyllä kaikkein parhaan tuen tälle argumentille tarjoaa loppupuolella kuultava Ihan tavallinen aamupäivä: omituinen semi-nopeatempoinen humppa, jonka teksti on melkoista dadaa ilmeisesti jossain bussissa koetuista low life -elämyksistä. Kunnon romanipaatoksella hehkutettu kertosäe huipentaa esityksen: "Musta silmä ja rintakipu ja rakkaus ja rikollinen mieli!"
Miten luokitella musiikkia, joka onnistuu sekä kartoittamaan kaikki banaaliuden ääripäät että olemaan niin kaukana ns. mainstreamista kuin poplaulun kontekstissa on mahdollista?
Ja mitä helvettiä tästä kaikesta pitäisi oikeastaan ajatella?
27/100
Ihan tavallinen aamupäivä Youtubessa
Levy Spotifyssa
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti