perjantai 22. joulukuuta 2023

Liila Jokelinin Saapuu sankarina kevät saa vuoden 2023 Salamaisema-palkinnon

Vuoden 2023 Salamaisema-palkinnon parhaasta suomalaisesta populaarimusiikkialbumista saa laulaja-lauluntekijä Liila Jokelinin toinen albumi Saapuu sankarina kevät. Salamaisema-palkinnon on vuodesta 2014 alkaen myöntänyt tämän blogin ylläpitäjä, kulttuurikriitikko Niko Peltonen. Tämänvuotinen palkinto on siis kymmenes: juhlavuosi!

Aiemmat palkinnot ovat saaneet:

2014: Scandinavian Music Group: Terminal 2, 2015:Janne Westerlund: Marshland, 2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen, 2017: jaettu palkinto neljän kesken: Mikko Joensuu: Amen-trilogia, Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia, Lau Nau: Poseidon, Riitaoja: Täytettyjä lintuja, 2018: Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää, 2019: Chisu: Momentum 123, 2020: Musta valo: Tuleville sukupolville, 2021: Lyyti: Toiveet ja helyt, 2022: Maija Vilkkumaa: 1973

Sekä teatterin että musiikin alalla toimiva Liila Jokelin teki vahvan debyytin Helmi-levyjen vuonna 2019 julkaisemalla Kaamos on huono esileikki -albumillaan. Arvostelin sen tuolloin Soundiin neljän tähden veroiseksi, eikä mielipidettä ole tarvinnut muuttaa. Jokelinilla oli omaperäinen visio, jossa on folkia, iskelmää, teatterimusiikkiperinteen kohtalokkuutta ja indie-sekoilua. Siitä syntynyt musiikki tuntui rehellisen heittäytyvältä ja silti sopivan tarinalliselta. Oltiin sopivasti irti nykypäivän normeista. 

Koko korona-aika ja muut maailmanlaajuiset mullistukset mahtuvat Jokelinin debyytin ja kakkoslevyn väliin, mutta myös keväällä ilmestyneen Saapuu sankarina kevät -albumin soidessa voi olla "hetkisen ajasta irrallaan". Jossain mielessä Jokelinin laulut, samoin kuin upean bändin musisointi, sijoittuvat "myyttiseen todellisuuteen", mutta siellä näyteltävien lemmendraamojen ja siellä koettujen kuolemanenteiden taustalla on kuitenkin metaforiikkaa, joka mahdollistaa näiden biisien kokemisen tyystin henkilökohtaisesti - kuten uskon tarkoitetunkin. 

Täysin oman äänen löytäminen ei ole kenellekään taiteilijalle helppoa. Tämän hetken Suomessa Liila Jokelin muusikkokumppaneineen on yksi siihen kyenneistä. Tämä ei ole americanaa, suomiretroiskelmää tai kansanmusiikkia. Lähimmät vertailukohdat löytyisivät kai jostain Tuula Amberlan suunnalta, mutta siihenkin on lisättävä tarkennus: jos Tuula Amberla olisi aivan erilainen taiteilijapersoona. Vähemmän katuviisas, vähemmän realistinen, lähempänä jotain suosta ja metsästä löytyvää. (Rakastan Tuula Amberlan musaa siinä missä Liila Jokelininkin.)

Vuoden 2023 Salamaisema-palkinnon saajaa ei ollut helppoa päättää, ja vaikeaa se on ollut usein ennenkin. Tänäkin vuonna on tullut vaikka mitä hyviä suomilevyjä. Mainitaan nyt vaikka J. Laitisen ja Jouni J:n Ouroboros, Ester Nuori Lepän Polka Memoriam, Rock Siltanen Groupin Rock'n'rollin voima ja Mustan valon Valtakatu. 

Mutta ehkäpä Liila Jokelin vie voiton yhden biisin ja videon maalikameraratkaisulla. Upea eroottisen rautalankahysterian purkaus Yön harhaan on kummassakin kategoriassa vuoden paras. 


Saapuu sankarina kevät Spotifyssa




 



tiistai 27. joulukuuta 2022

Maija Vilkkumaan 1973 saa vuoden 2022 Salamaisema-palkinnon

Salamaisema-blogin palkinnon vuoden 2022 parhaasta suomalaisesta populaarimusiikkialbumista saa Maija Vilkkumaa levystään 1973.

Salamaisema-palkinnon myöntää tämän blogin ylläpitäjä, musiikkikriitikko Niko Peltonen. Vuodesta 2014 jaetun palkinnon ovat tätä ennen saaneet:


2014: Scandinavian Music Group: Terminal 2

2015: Janne Westerlund: Marshland

2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen

2017 (jaettu neljän albumin kesken): Lau Nau: Poseidon, Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia, Riitaoja: Täytettyjä lintuja, Mikko Joensuu: Amen-trilogia

2018: Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää

2019: Chisu: Momentum 123

2020: Musta valo: Tuleville sukupolville

2021: Lyyti: Toiveet ja helyt


Vuoden 2022 suomalaisesta albumitarjonnasta oli erityisen vaikeaa nostaa yhtä muiden yläpuolelle. Laadullisesti en kokenutkaan voivani tehdä eroa useiden hienojen levyjen välille. Sellaisia olivat esimerkiksi Joni Ekmanin EKmania!, Litku Klemetin Asiatonta oleskelua, Timo Rautiaisen ja Ville Ojasen nimetön levy, Itä-Hollola Installaation Velipuolet ja Stinakon Ghostina

Oli pidettävä taas kerran merkityksellisen tuntua ohjenuorana, ja sen opastamana valinta osui nyt Maija Vilkkumaan kahdeksanteen sooloalbumiin, jota on varmaan lupa kutsua comebackiksi. 1990-luvun lopusta 2010-luvun alkuun Vilkkumaa oli yksi maan suosituimpia rockartisteja, mutta musiikkibisneksen murroksessa hän tuntui ajautuneen epämääräiseen välitilaan niin artistiprofiililtaan kuin kaupalliselta asemaltaan, mikä on sinänsä ymmärrettävää. Jokaisen hänen sukupolvensa artistin on täytynyt keksiä melkoiset taikatemput selvitäkseen muuttuneissa olosuhteissa. 

Olen itse seurannut Vilkkumaan uraa oikeastaan jo Tarharyhmän ajoista lähtien, ja varsinkin Pitkä ihana leikki -sooloesikoinen (1999) oli Helsinkiin-muuttamiseni ja opiskelujen aloittamisen tärkeää soundtrackia. Levyn ihastuttavan Auringonpimennys-hitin nimesin taannoisessa blogissani kaikkien aikojen parhaiden suomenkielisten biisien joukkoon. 

Vilkkumaan 2010-luvun hieman hajanainen levytystuotanto sisältää arviointivirheitä, mutta sitä kuunnellessa huomasin usein ajattelevani, että kun hän pelaa vahvuuksillaan - siis esimerkiksi aikaan ja paikkaan kytkeytyvällä melodraamalla, kuten biisissä Kaivopuiston jää (2016) - on hän jokseenkin yhtä hyvä kuin parhaimmillaan. Niinpä vuoden 2021 Spotifyssakin suosituksi noussut single Viimeinen elämä tuntui sykähdyttävältä "paluulta ruotuun" ja soi kajareissani ahkerasti. Sävellyksellinen ja sovituksellinen täsmäosuma ei peittele paatostaan sen enempää kuin kytköksiään vuosituhannen vaihteen suomirock-soundiin. Sitä kuunnellessa tuli lämpimällä tavalla sellainen olo, että meillä keski-ikäisilläkin on oikeus vähän naurettaviin tunnekuohuihin ja suurten sanojen käyttämiseen rakkausjuttuja miettiessä. Se legitimoi asioita.

1973 on tämän eetoksen laajentuma albumimuodossa ja luullakseni vuoden tärkein populaarimusiikillinen statement. 50-vuotislevyn julkaiseminen vuotta etuajassa on vain hersyvä keskisormennäyttö sille, että elämää ja uraa pitäisi ajatella niin perkeleen viimeisen päälle. Lopultahan kyseessä on teos, jolla tekijä pohdiskelee muun ohella omaan, muiden ihmisten ja koko maailman epätäydellisyyteen tyytymistä, juhlistaakin näitä asioita.

Lisäksi Vilkkumaa käsittelee ennen kaikkea naiseutta, keski-ikäisen ihmisen ja taiteilijan perspektiivistä. On ilmeistä, että äänenpainot ovat silloin sivaltavan kriittisiä. Vähättelyä ja ohipuhumista on koettu tarpeeksi niin uralla kuin ihmissuhteissa. 

Avauskappale Pari pikku sääntöö jalostaa varhaisten Vilkkumaa-levyjen tiettyjen kappaleiden (Ärsyttävä tapa, Kristiina) kitkerää rooliodotusten käsittelyä yleisluontoisemmin satiiriseksi lausunnoksi siitä, mitä naisen sopii olla ja mitä ei. Elektropulssinen Jos oisin mies pukee olennaisen ehkä aika kulmikkaaseenkin muotoon, mutta on tarpeellinen summaus levyn loppupuolella. Ehkä biisin tietyn tahalliselta tuntuvan kolhouden voi ymmärtää jähmeän sankarimiesposition ironisoinniksi. 

Muualla Vilkkumaa saa aihepiiristä irti kuitenkin hienosyisiä nyansseja. Kovana Mad Men -sarjan fanina tartuin ensikuuntelulla loistavaan Betty Draper -biisiin, jossa tuosta kultaisesta häkistään urheaan, mutta surun sävyttämään emansipaatioon yltävästä hahmosta tehdään sellainen toteemi, joka hänen on aina kuulunutkin olla. Vilkkumaa on aina ollut hyvä harakka populaarikulttuuriviittausten suhteen, ja Betty Draper on tarkkaan valittu viitepiste heijastelemaan kappaleen kertojan omaa tukahdutettua tunnemyrskyä. 

Kids of 88 on uhmakasta, mutta haurasta nuoruutta muisteleva ajan- ja tuokiokuva kauppakeskuksen käytäviltä. Äidinmaa on rohkea, tarkkaan valittujen yksityiskohtien varassa etenevä selvitys maamme kulttuurihistoriasta Vilkkumaan elinaikana, mutta kuten nimi vihjaa, biisin keskeinen arvo on siinä, miten se ottaa suurille miespuolisille kulttuuripersoonille varatun kokonaisselityksen genren haltuun - ja Vilkkumaa tekee tämän ihan puhtaan tekstin tasolla paljon paremmin kuin nuo dinosaurukset juuri koskaan. Äidinmaan kamaralla on sitä paitsi tilaa muillekin kuin kansakunnan kaapin päälle pyrkijöille. "Silti mä ja Suomi ollaan ain toistemme kuva", Vilkkumaa laulaa ja tarkoittanee epätäydellistä repsottamista patsastelun sijaan, mutta myös moninaisuuden hyväksymistä, mikä ei varsinaisesti ole ollut sankarihautuumaiden pointti. 

Nimikappale ja levyn hienosti päättävä Yhet vielä kuvaavat ihmissuhdepettymyksiä ja yritystä murtautua ulkopuolisen roolin kahleista rakkauden, tanssin ja humalan hurmioon. Levyn kontekstissa hetkellisen vapautumisen tavoittelu saa jälleen yhteiskunnallisiakin merkityksiä. Vilkkumaa pohdiskelee kontaktin löytämisen vaikeutta ja sen menettämisen helppoutta; teksteissä on teini-iästä tai parikymppisyydestä pitkälle aikuisuuteen resonoivia kokemuksia, jotka jälleen tuntuvat huomioivan sen, että tällaiset kokemukset vaikuttavat ihmisen elämään jopa sen koko mitalta. Se, mitä on koettu kahdeksantoistavuotiaana, voi selittää sitä, miten toimimme vuosikymmeniä myöhemmin. 

Parista vähän vaisummasta kappaleesta huolimatta 1973 on kokonaisuutena niin toimiva lasautus helposti lähestyttävää, mutta ajattelemaan pistävää suomirockia, että Vilkkumaan voi todellakin sanoa onnistuneen kunnianhimoisessa päämäärässään tehdä levy, jolla on oikeasti merkitystä. 23 vuotta esikoissoolonsa jälkeen hän on jälleen vähintään yhtä tärkeä hahmo kuin silloinkin. Tässä levyssä on ainesta kestosuosikiksi ja klassikoksi. 


1973 Spotifyssa


Äidinmaa-musiikkivideo Youtubessa

tiistai 20. joulukuuta 2022

Salamaiseman Rikkinäinen prinsessa -palkinto vuoden 2022 huonoimmalle suomalaiselle popkappaleelle

 Salamaisema-blogin viidennen Rikkinäinen prinsessa -palkinnon vuoden huonoimmasta suomalaisesta popkappaleesta saa JVG teoksestaan Amatimies. 

Vapuksi julkaistu turhake on ollut käsittämättömän suosittu ja saanut tätä kirjoitettaessa jo 13.6 miljoonaa Spotify-kuuntelua. JVG on ollut tänä vuonna musiikkinsa laatuun nähden liiankin ahkerana, mutta menestys ei ole kaikilta osin ollut samaa luokkaa kuin duon parhaina aikoina. Amatimies on kuitenkin läpäissyt kansan tajunnan, täysin ansiotta.

Minä tahansa vuonna ilmestyy tietysti pilvin pimein paskaa poppia, mutta Rikkinäinen prinsessa -palkinnon pyrin myöntämään kappaleelle, joka on sekä erittäin menestynyt että kertoo kuuntelijoidensa mausta vain huonoja asioita. JVG ei ole palkintoa aiemmin saanut, ja kaksikkohan on tehnyt paljon erittäin laadukastakin listapoppia, mutta nyt mentiin kyllä niin alhaalta limboten, ettei rimaa edes näy. 

Ylipäätään Jaren ja VilleGallen viimeaikainen tuotanto herättää epäilyksen, että sankarit ovat kyllästyneet kaikkeen ja lyöneet läskiksi. He vakuuttavat, ettei ensi elokuun stadionkeikka merkitse lopettamis- tai edes taukoilmoitusta, mutta vaikka suomipoppareiden tauolle jäämiset ovatkin väsynyt meemi, juuri tässä tapauksessa kannattaisi ehkä harkita inspiraatiobreikkiä. 

Iltapäivälehden haastattelussa herrat myös kertovat Amatimiehen syntyneen vastareaktiona Ikuinen vappu -jättihittiin, joka on hyvä biisi ja jonka myötä heitä alkoi uhata asema vakavasti otettavina artisteina, jopa laulajina. Amatimiehen perusteella kukaan ei ainakaan voi sellaista luulla. Kertosäkeen hoitaa pikkuoravaksi nopeutettu Kake Randelin.

Kuten kaikki varmasti jo tietävätkin, Amatimies siis pohjautuu finnhits-legendan myöhäiskauden hittiin Pakko painaa pitkää päivää. Iskelmämme ikoneista Kake Randelin on niitä liiankin helposti meemiytyviä, mutta häntä ei toki voi syyttää siitä, että JVG:n käsittelyssä alkujaankin melko heppoinen duunari-iskelmä on nopeutettu Tiktok-kaksiminuuttiseksi, jonka otsikostakin turhat konsonantit ovat pudonneet pois. Kertosäkeen lisäksi kuullaan jonkin verran viidessä minuutissa kirjoitetulta kuulostavaa räppiölinää, jossa ei sanota mistään maailman asiasta yhtään mitään. 

Artturi Asialan tuottama Amatimies on toki kustannustehokas hitti: liekö koskaan saatu näin paljon striimejä per tekemisen vaivaan käytetty minuutti. 

Biisi saa tämän palkinnon siksikin, että se on aikansa kuva mitä kielteisimmässä mielessä: nykyinen some typistää hitit fraasinpätkiksi, lyhentää niiden pituuden soittoäänimittakaavaan ja hylkii perinteistä laulunkirjoittamista, jota se Ikuinen vappukin kuitenkin vielä edusti. Tällä tavalla tuhotaan popmusiikki, tuo ihana taidemuoto, ja JVG ansaitsee osallisuudestaan hankkeeseen niskaansa aivan hulluna paskaa.

Lisäksi jokaista tämän maan duunariduunia tekevää ihmistä pitäisi sylettää se, miten nämä sattumankaupalla rikastuneet keekoilijat leikkivät Amatimiehen videossa burgerinmyyjää tai raksajäbää. Ei ole hauskaa, on puhtaasti vastenmielistä. Teidän tuloillanne ei ole lupaa puhua raskaasta duunista, edes "vitsillä", koska ette te voi puhua siitä edes "vitsillä". 


Amatimies-musiikkivideo Youtubessa

 

lauantai 11. kesäkuuta 2022

Kirja-arvostelu: Katja Kettu: Ismo Alanko (2021)

(Kirjoitin tämän tekstin Facebook-päivitykseksi, mutta koska tuli aika pitkä pohdinta ja aihe kuuluu blogin toimialaan, niin julkaisenpa täälläkin, vaikkapa vain muistilapuksi itselleni.)


Hieman tavallista hankalampi kirja arvostella. Kirjailija vanha tuttu ja kohde vanha fanituksen kohde ja näkemykseni mukaan yksi viime vuosikymmenten tärkeimpiä suomalaisia taiteilijoita millä tahansa alalla, ei vain rockmusiikin. Kun projektista aikanaan luin, päättelin että tulossa on potentiaalisesti vuosikymmenen musakirjatapaus ja että ostaisin teoksen ilmestymispäivänä. No, sitten tuli ilmestymispäivä ja se Oskari Onnisen arvostelu ja keskustelu teoksesta osoittautui hyvin erilaiseksi kuin olin ajatellut enkä minäkään sitä sitten mennyt ostamaan. Mutta koko ajan tiesin, että luettava tämä kuitenkin on ja nyt sitten luin.

Sinänsähän näissä elämäkertahommissa kirjoittajan ja kohteen näennäisen loistava yhtälö ei välttämättä takaa mitään. Laji lienee hullun vaativa ja semminkin kun kirjaa tehdään vahvasti elossa olevasta persoonasta, jolla on paljon näkemyksiä asioiden suhteen. Vahva persoonahan se Kettukin toki on eikä ehkä luontevimmin sovi tällaiseen projektiin. Asiantunteva fani kuitenkin ja se näkyy kirjassa hyvässä ja huonossa.
Onko tämä sitten mahalasku? No ei ole. Aivan lukemisen väärti kirja on, ainakin jos on pitkän linjan Ismo-harrastaja. Sen se kyllä vaatii. Mutta niin apuritasoisia rokkarielämäkertoja on maailma niin pullollaan, että pelkästään ylöskirjaamisen tekstuaalinen taso ja uudet näkökulmat kohteen tuotantoon riittävät tekemään Alangon tuotannon ystävälle tästä pakollista luettavaa, ja jos nyt on kiinnostunut lukemaan pitkällistä tekstianalyysiä ja musiikillista analyysiä biisi kerrallaan niin sitten varsinkin.
Entä onko tämä hukattu mahdollisuus? Mene tiedä, mutta tämä on ilmeisesti se kirja, joka Alangon eläessä oli mahdollista tehdä, ja toivottavaahan on, että hän elää vielä pitkään. Jos joku haluaisi kirjoittaa täysin toisenlaisen Ismo-kirjan niin se ei voisi olla kattava elämäkerta, ehkä enemmänkin jonkinlainen kulttuurihistoriallinen analyysi.
Tästä päästäänkin Ketun kirjan ratkaiseviin puutteisiin. Niitä eivät minusta ole asiavirheet, joista tuoreissa arvosteluissa eniten puhuttiin. Laajemmin ajatellen on aika yhdentekevää, jos joku Hearthill mainitaan kronologisesti väärässä kohdassa. Tai vaikka minun henkilökohtaisesti tekisikin mieli purnata siitä, että Kettu, sentään vanha rovaniemeläinen, antaa Ismon väittää riianneensa jotain tyttöä teini-iän alppihiihtovuosinaan "Korkalovaarassa Vapaudentiellä" - Vapaudentie ei siis ole millään lailla Korkalovaarassa - niin ei-rovaniemeläiselle asia on toki yhdentekevä. Kiireellä painoon saatetusta kirjasta tällaiset toki varmaan kertovat.
Oikeasti kirjan suurin ongelma on sen puiseva rakenne. Vaikka Kettu on haastatellut aivan riittävän määrän perheenjäseniä ja soittokumppaneita, niin kirjassa puhuu karkeasti veikaten yli 90% ajasta Ismo ja sen lopun puhuu kirjoittaja itse. Kenenkään muun ääni ei suoraan kuulu. Se Onnisenkin muistaakseni esiin nostama ongelma on todellinen, että tyypillisesti tässä Kettu sanoo ensin johdantolauseessa jotain ja sitten Ismo saman asian omin sanoin. Sellainen tekee kuivakkaa luettavaa ja kun tässä eepoksessa sivuja riittää ja alun alkaen niitä kuuluu olleen vielä huikeasti enemmän niin kyllähän herää kysymys, että eikö tilaa olisi voinut vähän paremmin käyttää.
Aivan erityisesti tilaa käytetään liikaa jokaisen albumin jokaisen biisin analyysiin. Se ei ole kiinnostavaa kuin hyvin rajalliselle määrälle ihmisiä. Se vie myös tilaa kulttuurihistorialliselta kontekstilta, jonka jokseenkin täydellinen puute on vielä yksi aivan keskeinen ongelma tässä. Ikään kuin Ismo tekisi biisejään hermeettisessä tyhjiössä, vuosikymmen vaan vaihtuu ja numero ikävuosikymmenessä. Ehkä asia toisaalta onkin niin? Mies on ollut kansakunnan rokkikaapin päällä kaksikymppisestä. Ei hän ole elänyt samassa Suomessa kuin me muut. Silti hän on jostain syystä osannut ajoittain kommentoida sitä varsin tarkkanäköisesti. Mikähän tässä yhtälössä mättää?
Alanko ei tunnu edes kovin innostuneelta tekstianalyysistä. Silti hän purkaa sanoituksensa ja tarkoituksensa niin osasiinsa, ettei pitkäaikaiselle kuulijalle oikein jää enää mitään pureskeltavaa. Jää vain sellainen tunne kuin olisi ollut omia tulkintojaan tehdessään jotenkin väärässä - jää vaikka taiteilija moneen otteeseen korostaa, ettei haluisi avata sanoituksia ja että jokaisen näkemys on oikea. No miksi niitä sitten avataan, kymmenien ja kymmenien sivujen verran? Ei se ole kiinnostavaa luettavaakaan.
Näiden asioiden lisäksi kirjassa puhutaan perheestä, bändielämästä ja päihteidenkäytöstä, ennen muuta viinanjuonnista. Toipuvan alkoholistin avomielisyys leimaa varsinkin loppulukuja, joissa kieltämättä paljastuu Alangon dokaushommien eskaloituminen mittasuhteisiin, joista yleinen julkisuus ei käsittääkseni ole ollut ennen tätä kirjaa tietoinen. (Aika vähän taisi silti mitään otsikoita tulla, ehkä kaikki ovat olettaneet moisen lurjuksen olleen full hd -keittomiehiä jo määritelmän mukaan.) Ehkä tätäkin aihepiiriä käsitellään silti vähän ylitsevuotavaisesti, näin lukijan kannalta.
Minusta tämä täyttää kolmen tähden kirjan vaatimukset, mutta tässä tapauksessa tietysti odotettiin vielä enemmän, ehkä liikaa. Vaikka Ismo Alanko oksentelisi katkolla niin hän on silti asioidensa täysimääräiseen kontrolloimiseen pyrkivä ihminen eikä sellainen kohde jätä elämäkerralle tilaa hengittää. Silloin on sama vaikka ylöskirjaaja olisi kuinka hyvä. Ehkä tämä oli paras mahdollinen kirja aiheesta. Todennäköisemmin siitä olisi tullut jonkin verran parempi, jos olisi vielä vuoden verran mietitty kokonaisuutta, mutta veikkaan että aivan kaikki asianosaiset olisivat taittoonmenovaiheessa hyperventiloineet jo pelkästä ajatuksestakin.

lauantai 18. joulukuuta 2021

Lyytin Toiveet ja helyt saa vuoden 2021 Salamaisema-palkinnon

 Salamaisema-blogin palkinnon vuoden 2021 parhaasta suomalaisesta populaarimusiikkialbumista saa laulaja-lauluntekijä Lyyti kakkoslevystään Toiveet ja helyt

Salamaisema-palkinnon myöntää allekirjoittanut, tämän blogin ylläpitäjä, musiikkikriitikko Niko Peltonen. Vuodesta 2014 asti myönnetyn palkinnon ovat tätä ennen saaneet seuraavat albumit:

2014: Scandinavian Music Group: Terminal 1 

2015: Janne Westerlund: Marshland

2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen

2017 (jaettiin neljän albumin kesken): Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia, Mikko Joensuu: Amen-trilogia, Riitaoja: Täytettyjä lintuja, Lau Nau: Poseidon

2018: Jukka Nousiainen: Ei enää kylmää eikä pimeää

2019: Chisu: Momentum 123

2020: Musta valo: Tuleville sukupolville


Salamaisema-palkinnon yksinkertainen tarkoitus on nostaa esiin sellainen levy, josta olen kuluneen vuoden aikana saanut kaikkein eniten ja jonka katson rikastuttaneen suomalaista pop-elämää kaikkein eniten. Valinta on aina vaikea ja tänäkin vuonna esimerkiksi Celenkan hulppea kansanmusiikkitrippi Villoi varsa, Litku Klemetin ihastuttava karanteenidiskoteos Kukkia muovipussissa ja Arpan valtavirran suomipoppia itsevarmasti uudistava Kinovalon alla olivat hyvin lähellä palkintoa.

Mutta kun valita pitää niin katson vuoden 2021 levyistä tärkeimmäksi ja ilahduttavimmaksi Lyytin eli Lydia Lehtolan toisen albumin. 

Lyyti ei ole vain poplaulaja: hän on vaikuttanut lavarunouspiireissä ja itse törmäsin Lydia Lehtolan nimeen ensimmäisen kerran, kun luin hänen loistavan esseensä runotytön käsitteestä Nuoren voiman netistä pian sen julkaisun jälkeen, kolmisen vuotta sitten. En itse asiassa heti oivaltanut yhdistää asioita toisiinsa kun sitten viime vuonna kiinnostuin Lyyti-nimellä julkaistusta musiikista Olen matkalla kaatamaan patsaita -singlen myötä. Meitä ei ole kutsuttu -debyyttialbumi tuntui kokonaisuudessaan ehdottoman kiinnostavalta, vaikka vähän epätasaiselta, ja vähitellen artististakin alkoi median välityksellä kantautua minulle lisätietoja. Toiveet ja helyt olikin sitten kuluneen vuoden eniten odottamiani julkaisuja eikä todellakaan pettänyt.

Liekö sitten kosminen sattuma, että samanaikaisesti kuin popitin levyä luin ensimmäistä kertaa elämässäni L.M. Montgomeryn Runotyttö-sarjan (ja kirjoitin kokemuksesta blogin). Joka tapauksessa huomasin peilaavani Lyytin lauluja Montgomeryn tekstiä vasten ja miettiväni paljon kaikkia niitä ärsyttäviä ristiriitaisuuksia ja ennakkokäsityksiä, jotka kulkevat aina mukana, kun nuori naisoletettu pyrkii toteuttamaan itseään luovalla kentällä, oli taiteenlaji sitten mikä tahansa. 

Montgomeryn Emiliahan ei ole ainakaan pelkästään herkkä, pörröinen "runotyttö". Hän on ympäristönsä odotuksia vastaan kapinoiva ja tahdonvoimalla ja lahjakkuudella paikkansa lunastava nuori taiteilija. Tästähän Lehtolakin esseessään kirjoittaa ja siitä kiinnostavasta tosiseikasta, että koko "runotytön" käsite näyttäisi olevan romaanien alkuperäisen suomentajan I.K. Inhan omista päähänpinttymyksistä syntynyt fantasia: eihän Uuden Kuun Emilia edistyessään edes halua panostaa runoihin vaan proosaan. 

Samoin Lyyti musiikkeineen altistuu kliseisille pikatulkinnoille siksi, että ei näytä rokkarilta, soittaa pianoa pääinstrumenttinaan ja antaa sen kuulua myös levyillään, ei laulajana kytkeydy mihinkään katu-uskottavaan perinteeseen, kuulostaa enemmän yksiöltä tai lukiolaisen makuuhuoneelta kuin kapakalta tai ostarilta, kirjoittaa pohdintaan kutsuvia tekstejä joissa on "oikeita kirjallisia keinoja", ottaa uhmakkaasti position, joka ei ole sosiaalisen menestyjän vaan sen nurkassa omiaan miettivän ja tarkemmin näkevän tyypin.

Se ei ole sukupuoli- tai sukupolvisidonnaista, en ainakaan itse koe sitä niin. 1978 syntyneenä miehenä olen voinut useasti samaistua näihin lauluihin.

Toiveet ja helyt keskittyy yllättävänkin paljon tunne-elämän asioihin, mutta toisaalta niissä on harvoin ryvetty näin moninäkökulmaisesti ja tarkoilla kielellisillä oivalluksilla leikkien. Levyltä on kai useimmin mainittu Puhalla ja toivo -biisi, jonka Kaisaniemen kasvitieteellisen puutarhan jatkosodan pommitukset lähtökohdakseen ottava teksti onkin lähes naurettavan taitava esimerkki yleisen nivomisesta yksityiseen - siis siitä, mitä kirjallisuus periaatteessa ylipäätään on. Samalla tavalla mietittyä Lyytin kirjoittaminen on kuitenkin kauttaaltaan. Muistan kun laitoin levyn ensimmäistä kertaa soimaan ja intron jälkeen tuleva Vuosisadan sydänsuru vangitsi minut välittömästi.  

Niin taitavaa laulunkirjoittamista, niin painokkaasti ja täsmällisesti esiintuotua tunnetta, niin... muotopuhdasta. Jotkut popkappaleet ovat oikeasti klassikkoja jo syntyessään.

Lyyti on myös bändi ja Toiveet ja helyt saa valtavaa lisäpontta siitä, että musiikillinen kokonaisuus on niin hyvin hallussa. Ajatonta toteutusta voisi kai kerkeimmin verrata Tori Amosin 90-luvun klassikkolevyihin, joilla bändipop kohtaa laulu- ja pianomeiningin suunnilleen samassa kultaisessa leikkauksessa, mutta kummankin lauluntekijän ääni on niin omanlaisensa, että vain hataraksi viitteeksi tuokin sopii, 

 36-minuuttisena levy on oikean mittainen ja jokainen kappale painokas osa kokonaisuutta. Näin tehdään musiikkia, joka kasvaa ajan saatossa ja jää elämään. Siitä uskallan olla varma. 

Merkittävyyden tunne on se elementti, joka nostaa Toiveet ja helyt vuoden muiden hienouksien yläpuolelle. 

Toiveet ja helyt Spotifyssa


perjantai 17. joulukuuta 2021

Salamaiseman Rikkinäinen prinsessa -palkinto vuoden 2021 huonoimmalle suomalaiselle popkappaleelle

 Vuosi lähestyy jälleen loppuaan ja vaikka aina on mahdollista, että jouluisien laulujen täyttämät viimeiset popviikot turauttavat ilmoille myös jotain muuta kammottavaa, niin uskon voivani tässä vaiheessa myöntää Salamaisema-blogin jo perinteeksi muodostuneen Rikkinäinen prinsessa -palkinnon vuoden paskimmalle suomalaiselle populaarille sävelteokselle. 

Tämä ei ollut suuri kammokappaleiden vuosi, jossain vaiheessa tuntui jopa siltä että meikäläinen listapop on pahimmat Cheek-alhonsa selättänyt ja suuntaa kohti tervehenkisempiä ja ennen muuta musiikillisesti kiinnostavampia vesiä. Ja aivan mahdolliselta sellainen optimismi edelleen tuntuu, mutta vuonna kuin vuonna ilmestyy myös hirveää roskaa. Tänä vuonna esimerkiksi Jennin & Juhon supernolo Ujo poika ja Niilan feat. Repliikin jalkapallosurkeus Sukupolvien unelma tuntuivat kumpikin vuorollaan vahvoilta ehdokkailta palkinnon saajiksi.

Mutta loppuviikkoina kirkkaasti niiden ohi kiri kappale, joka julkaistiin jo kevällä, mutta kasvatti striimi- ja radiosuosiotaan jyrkästi loppuvuodesta ja tunkeutui sen myötä tietoisuuteeni tämän kisan selväksi voittajaksi asti. 

Ystävät ja kylänhenkilöt, vuoden 2021 Rikkinäinen prinsessa -palkinnon saa Olli Halosen jättihitti Pohjola. 

Kun "aateloin" Pohjolan tällä palkinnolla, haluan samalla nostaa esiin Mökkitie Recordsin kovin ristiriitaisen aseman suomalaisessa popelämässä. Vuosiahan "me kaikki" pilkkasimme Arttu Wiskarille tehtyjä populistisia veisuja emmekä juuri jaksaneet edes naureskella skenen muille artisteille, joillekin Hesa-Äijille. Mutta sitten jotain tapahtui ja Mökkitiestä tuli "hyvä juttu". Ja siis Wiskarista on kuoriutunut muutakin kuin pelkkä kihniöläisen baariin lattiarätti ja Erika Vikman on aidosti ilahduttava ilmiö, eli ei tämä Mökkitie-revival suinkaan olemattomalla pohjalla ole, mutta Olli Halosen Pohjola saa kysymään - siinä kuin vaikka Dannyn "paluulevy" - onko se kovin kestävälläkään pohjalla.

Olli Halonen on siis 33-vuotias kuopiolaistaustainen hahmo, joka vaikutti aiemmin Satin Circus -nimisessä "Suomen One Directionissa", joka yritti UMK:n kautta ja muutenkin pinnalle, mutta ei oikein lähtenyt. Taannoisessa Iltalehden haastattelussa Halonen synkistelee, miten tuntui että "sydän pysähtyy", kun musiikkiura ei vuosia yrittämälläkään tuntunut lähtevän käyntiin. 

No, nyt on lähtenyt. Uusimmalla Spotikan viikkolistalla Pohjola on harpannut joulubiisien keskelle jo seitsemänneksi ja radionostetta on samaan malliin. 

Miksi tämä nyt sitten on niin huono kappale? No, vaikka Halonen tekee biisinsä itse (Mökkitien Mika Laakkosen tosin toimiessa tuottajana), niin lähteä voidaan siitä, että kyseessä on suora pastissi Wiskarin Suomen muotoisen pilven alla -avainteoksesta. Sama "Avicii goes Radio Suomipop" -tuotanto, samankaltainen luettelomainen teksti, jossa länkytetään suomalaisuuteen assosioituvista kliseistä. Halonen kuulostaakin latteine suomirock-äänineen Wiskarilta. Jos Suomessa olisi kunnollista Weird Al Yankovic -tyyppisen parodiamusiikin perinnettä, niin tämä menisi kenelle tahansa täydestä Weird Al -versiona Wiskarista. 

Parodiaversion auran täydentää se pieni mutta tavallaan ratkaiseva ero, että siinä missä Janne Rintala hehkuttelee Suomenmuotoisessa nimenomaan kansakuntamme epäonnistumisiin ja läheltä piti -tilanteisiin liittyviä kipupisteitä, niin Halosen visio ei ole riittänyt sen pidemmälle kuin luettelemaan yleensäkin jotain suomalaisuuteen liittyviä asioita. Siis olevinaan liittyviä.

Niinpä:

Suo, kuokka ja Jussi

Katajainen kansa

Halla viljaa korjaa

Torilla tavataan

Sisu, sauna ja Popeda

Ja sitten lisää kliseitä veren kusemisesta ja Corollasta ja etelänmatkoista ja pakkasesta.


Muistan kun keväällä 2000 osallistuin dosentti Teemu Ikosen yleisen kirjallisuuden luennoille kirjallisuuden modernismin kehitysvaiheista ja tyylisuunnista ja hän demonstroi surrealismia siten, että oli leikannut Victoria Beckhamin haastattelusta naistenlehdestä yksittäisiä sanoja irti, sekoittanut ne jonkinlaiseen kulhoon ja poimi niitä sitten sattumanvaraisessa järjestyksessä piirtoheitinkalvolle.

Olli Halonen on surrealisti. 


En oikein tiedä, miten muotoilisin varsinaisen Pohjola-biisiä heittaavan pointtini niin, että tulisin ymmärretyksi mahdollisimman oikein. En yritä tässä sanoa, että tällaisilla kappaleilla jotenkin lisätään perussuomalaisten suosiota enkä edes tiedä Halosesta taiteilijapersoonana paljon mitään enkä oikeastaan koe tätä siinä mielessä yhteiskunnalliseksi kysymyksenasetteluksi.

Mutta tavallaan on niin, että kansa fiilaa sitä viestiä, joka sille syötetään.

Ja niinpä kansa on tykännyt Erika Vikmanin voimalauluista ja uskon sen tehneen osaltaan Suomesta parempaa paikkaa.

Ja uskon itse asiassa, että aika moni sama ihminen tykkää Erika Vikmanista ja Olli Halosen Pohjolasta.

Liiketaloudellisesti Mökkitie on siis tehnyt oikean analyysin. Retoriikan tyyli on löytynyt, sellainen joka vetoaa.

Olisi toivottavaa, että yritettäisiin panostaa myös retoriikan tasoon tai yleensäkin pidettäisiin sitä edes etäisesti kiinnostavana aspektina. 

Ettei maailmasta tule vielä synkempi trollauksen areena kuin se jo on.


Pohjola-musiikkivideo


(Ja tuon videon estetiikka muuten tuo elävästi mieleen J-P-Siilin "legendaarisen" Härmä-elokuvan. Ja se on tasan oikea visuaalinen viitepiste Olli Halosen Pohjolalle.)

perjantai 25. joulukuuta 2020

Salamaisema-palkinto vuoden 2020 parhaalle suomalaiselle levylle

 Tämä blogi pistää erikoisvuoden omalta osaltaan pakettiin myöntämällä kaikkien aikojen seitsemännen Salamaisema-palkinnon vuoden parhaalle suomalaiselle populaarimusiikkilevylle.

Aiemmat Salamaisema-palkinnothan ovat saaneet:

2014: Scandinavian Music Group: Terminal 2
2015: Janne Westerlund; Marshland
2016: Jukka Nousiainen: Jukka Nousiainen
2017 poikkeuksellisesti neljä levyä: Lau Nau: Poseidon, Mikko Joensuu: Amen-trilogia, Joose Keskitalo: Julius Caesarin anatomia, Riitaoja: Täytettyjä lintuja
2018: Jukka Nousiainen: Ei kylmää eikä pimeää
2019: Chisu: Momentum 123

2020 ei ollut palkinnon myöntämisen kannalta helppo vuosi. Hyvää musaa tuli todella paljon ja todella, todella hyvää musaa myös ainakin muutaman levyn verran. Loppumetreille asti tuli pohdittua kolmen tasaveroisen levyn järjestystä. Tämän Salamaisema-palkinnon olisivat aivan hyvin voineet saada Lasten hautausmaan IV tai Rosita Luun Samettisuu. Biisimateriaaliltaan upeita levyjä kumpikin, ja Lasten hautausmaan historiatietoisuus ja Rosita Luun vinksahtanut pop-tietoisuus palkitsivat syvästi tämän omituisen vuoden aikana.

Seitsemännen Salamaisema-palkinnon vuoden 2020 parhaasta suomalaisesta populaarimusiikkilevystä saa kuitenkin Musta valo -yhtye albumistaan Tuleville sukupolville.

Haluan antaa palkinnon tasaveroisista ehdokkaista juuri Mustalle valolle siksikin, että yhtye on mielestäni naurettavan aliarvostettu. Tämä maa on pieni leikkikehä, joten tuntuisi odotuksenmukaiselta, että maailmanluokan post punkia edustava levy, joka pureutuu niin eeppisten sävellystensä kuin Lauri-Matti Parppein tekstien kautta aikamme tärkeimpiin ongelmakohtiin - sukupuolirooleihin ja -identiteetteihin, elämäntapavalintoihin, ilmastonmuutokseen - saisi huomiota sinä klassikkona, joka se on. 

Kaiken lisäksi Tuleville sukupolville sattui ilmestymään juuri niinä maaliskuun viikkoina, joina kulkutauti muutti kaiken. Levy sai tästä sellaisia oheismerkityksiä, joita yksikään rockyhtye ei varmasti ole tänä vuonna kaivannut.

Silti, yhtäkkiä, avausraidan manifesti "Kaikki mun ystävät on tulossa tänään" alkoi tuntua ihanalta toiveunelta ja toisen iskusävelmän skenaario "Musta valo soittaa mun talossani" unelmien korkeimmalta täyttymykseltä. Näitä biisejä tuli kuunneltua saatanan kovalla eikä vain haaveiltua ajasta, jolloin voi taas tavata ketä tahansa koska tahansa, vaan analysoitua sitäkin, mikä oma suhde kaveritason sosiaalisuuteen lopulta on. 

Kaikki mun ystävät manaa ehkä alkuperäisen tarkoituksensa mukaan paikalle mielikuvitusystäviä, Musta valo soittaa mun talossani voi niin ikään kuvailla luovan mielen voimaa kansoittaa pääkoppa musiikilla ja ihmisillä, mutta kevään karanteeniaikoina ne saivat kummallisen konkreettisia merkityksiä. Samoin Saariston lapset - pian kävi selväksi zoonoosin yhteys myös kieroutuneeseen luontosuhteeseemme, minkä myötä pandemia alkoi näyttäytyä vain ennakkovaroituksena kaikesta muusta ilmastonmuutoksen mukana tuleville sukupolville koituvasta.

Saariston lapset hahmotteleekin skenaarion, jossa Astrid Lindgrenin mitkään voimavarat tehdä Ruotsista hyvinvoiva Ruotsi eivät vain riittäneet. Ironista kyllä, läntisestä menestyjänaapuristamme tuli keväällä kauhisteltu esimerkki siitä, mitä kulkutauti voi tarkoittaa.

Ja meret nousee.

Tuleville sukupolville Spotifyssa